Peruskoulu ja Pisa-usko – suora putki syrjäytymiseen?

Viime päivinä on kovasti keskusteltu syrjäytymisestä ja sen estämisestä. Aiheen on antanut Niinistön työryhmän kirjanen, joka on kaikkien saatavissa netistä nimellä Ihan tavallisia asioita.   

Näin tavallisen tossunkuluttajan tasolla tuntuu siltä, että ilmeisesti kuntavaalien kiihottamana, puolueiden edustajat ottavat voimakasta puolueideologista kantaa kirjasen ”Ihan tavallisten asioitten” puolesta ja vastaan. 

Satuin tänään 17.9.2012 kuulemaan asiasta autoradiosta, mennessäni vähän vailla 10.00 jokaviikkoiseen Suuret Ikäluokat 60+ tapaamiseen. Siitä lyhyestä katkelmasta jäi käsitys, että Vihreät ja ainakin Vasemmisto pitävät kirjasen totuuksia itsestäänselvyyksinä, ellei peräti latteuksina, joilla yritetään väistää keskustelua rakenteellisten uudistusten ja rahoituksen tarpeellisuudesta. 

Olin ihmeissäni. Eihän kirjasen sanoma voine estää syrjäytymisen estämiseen tarvittavien rakenneuudistusten ja rahoituksen lisäyksen toteuttamista? Harkitsemista? Päättämistä? Itse asiassa, luettuani suurimman osan (?) en voi kuin yhtyä esitettyihin tilannekuvauksiin ja vinkkeihin niitä kohdattaessa. 

Kirjasessa kyse kai on toisaalta löytää arkipäivän vastauksia arkipäivän ongelmien ratkaisemiseen ja keskustelun aikaansaaminen. Korostaa yksilöiden mahdollisuuksia ja vastuutakin syrjäytymisen ennaltaehkäisyssä. Miksi siis moinen ideologinen mökä? Keskustelun aikaansaamisessa on ainakin onnistuttu kiitettävästi. 

Radiohjelman katkelmasta jäi mieleen toimittajan viittaus Hesari artikkeliin Kannelmäessä kasvaneen Jari-Pekka Hietsillan kokemuksiin otsikolla Älä jää ostarille pyörimään. Toimittaja otti esille häntä koskettaneena havainnon, että ilmeisesti syrjäytyminen ja syrjäytyneet on vain kauniimpi ilmaus sanalle paskasakki.  Minua taas puhuttelivat mm. Hietsillan havainnot;  ”Kun Munkkiniemessä aina kysyttiin onks sun porukat kotona, meillä (Kannelmäessä) se oli aina, onks sun mutsi kotona?” ja ”Meillä vaikuttaa vaikenemisen laki , kun on kyse vaikeista asioista. Niistä ei puhuta.”

Kannelmäen kasvatilta, ja itse asiassa keneltä tahansa, mielestäni oivia havaintoja suomalaisen yhteiskunnan kipupisteistä.  Eihän meillä ole vielä yhteisesti ”loppuun käsitelty” vuotta 1918 eikä sen seurauksia, vuosien 1939 – 1981 tapahtumien syistä ja seurauksista nyt puhumattakaan. Oikeista termeistäkin vielä taistellaan.

Siitä päästäänkin toiseen – ja varsinaiseen  -  asiaani ja samalla Hesarin tämän päivän ensimmäiseen pääkirjoitukseen otsikolla Kehuttu koulumallimme alkaa repeillä reunoilta. Mahdollisista päinvastaisista väitteistä huolimatta edellä kuvatulla ja nyt seuraavalla saattaa olla vahva yhteys. Olen asiasta muutamankin kerran kirjoittanut, esimerkiksi Sitra: Nuoret jasyrjäytyminen.

Sattuneesta syystä kävi minulle vasta viime perjantaina ilmi, miten meillä peruskoulun ala-asteella voidaan opettaa vierasta kieltä. Syytän kieltämättä itseäni siitä, etten ole seikkaa aiemmin havainnut, ja nyt on jo kovin myöhäistä. Mutta itse kieltenopiskelun 1950 – 60 lukujen kauhutarinoita kuulleena, en ole voinut edes kuvitella, että peruskoulu on vienyt opetuksen, ainakin vieraiden kielten opetuksen, ojasta allikon kautta suoraan suon silmään. 

Aikoinaan vieraita kieliä Suomessa kuulemma opetettiin kieliopin ja tekstien kääntämisen kautta. Ei siis ihme, että vielä minunkin sukupolveni pitkään vaikeni kaikilla mahdollisilla osaamillaan kielillä? Peruskoulun kai piti avata uusia mahdollisuuksia? 

Tehokkaan opettamisen vaihtoehtojen ääripäinä näen itse vanhan, lähinnä kirjallisen - kieliopin ja tekstien kääntämisen – tai ja varsinkin ala-asteella ”luonnonmenetelmän” kautta – leikkien, laulaen, suullisen ja vuorovaikutusosaamisen avulla. 

Vaan miten on nyt? Oppilailla on lukukirja, jota ei juurikaan tunneilla ääneen lueta, tehtäväkirja joka sisältää sanoja, yksinkertaisia lauseita ja erikoistehtäviä – kuten ”sanaristikoita” – ja kaikkea muuta kivaa. Kääntäminen tapahtuu sanojen tasolla, lauseitten tai ajatuskokonaisuuksien kääntämisestä, kieliopista puhumattakaan, ei jälkeäkään. Miten kukaan voi tällä tavalla oppia vierasta kieltä? 

Erityisesti, miten lapsi voi edes motivoitua moiseen? Hauki on kala, hauki on kala, hauki on kala…. Yhtä hyvin heille voidaan opettaa Andromedan Galaxin Sirius aurinkokunnan Erdogyyn planeetan maailmankieltä. Kyllähän lapsi kaikkeen sopeutuu kun ei muusta tiedä, mutta....Oppimisen motivaatio ainakin on yhtä korkealla.

He eivät itse kuule kieltä, eivät puhu kieltä, eivät ymmärrä ilmaistuja ajatuskokonaisuuksia, eivätkä ainakaan sitä, miksi ihmeessä heidän kannattaa moista taitoa edes oppia. Jos ei edes opettaja pidä opettamansa kielen osaamista sellaisessa arvossa, että sitä itse opettaessaan puhuisi, miksi ihmeessä heidän pitäisi?

Tämä on esimerkki kieltenopetuksen mahdollisuuksista. Matematiikan opetuksen kukkaset saanen jättää tuonnemmaksi?