Kehittyvien Maakuntien Suomi, uhka vai mahdollisuus?

11.6.2008 10.26 | hakki47 | Raha & valta, Politiikka, Varallisuuden hallinta, Poliittiset puolueet

Nyt Seppo Kääriäinenkin jo koheltaa. Masentava havaita kuinka yksisilmäiseksi kansalaisemme, hyvin pitkäaikaiset arvostetut poliitikkomme etunenässä, osaavat heittäytyä. Mutta Kepu kokoaa nyt joukkojaan vedoten ulkoiseen uhkaan. Ja yleensä se on tepsinyt. Toimii ehkä nytkin? Toivottavasti kuitenkaan ei.

Se, että vaalirahoitussotku selvitetään perin juurin on kaikkien kansalaisten etu. Eihän tämä tilanne voi jatkua pelkästään sen varassa, että Matti Vanhanen heristää sormeaan ja hokee: “Matti-setä on hyvin, hyvin vihainen! Kun ette edes sanaani luota.” Ja kieltämättä, kyllähän tämän tunkion pöyhiminen paljastaa yhä uusia suomalaisen politiikan ja kieltämättä Kepunkin kummallisuuksia.

On väitetty jopa, että tässä olisi menossa maaseutu Suomen ja kaupunki Suomen ristiriita. Mutta kenen ihmeen intressissä olisi tässä tilanteessa lyödä kiilaa maaseudun ja kaupungin väliin? Samassa liemessä rypevät ainakin viisi puoluetta: Kepu, Kokoomus, Demarit, RKP ja Vasurit. Eli kaikki ne, joilla on ollut riittävän kauan aikaa ja riittävästi kannatusta, että heidän mielipiteillään on painoa sekä kansallisessa, mutta ennenkaikkea kunnallisessa päätöksenteossa.

Perustelisin väitettäni kysymyksellä. Miksiköhän pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämiskeskustelu niin nopeasti vaiennettiin? Ja vastaisin itse. Syy lienee poliitikkojen huoli pienemmästä vaikutusmahdollisuudesta kaavoitus- ja rakentamiskysymyksiin. Siellähän ne suuret rahat liikkuvat. Totta kai myös virkamiehet ovat huolissaan paikoistaan. Mutta puolueiden edunvalvonnasta tässä varsinaisesti on kyse. Eikä Kepun ääni pääkaupunkiseudun neljässä kunnassa paljoa paina. Jo tätäkin taustaa vasten, ei kyseessä ole mikään Kepun ajojahti.

Tässä on kyse huomattavasti syvemmästä kriisistä kuin Kepun jahtaamisesta, vaalirahoituksesta tai edes puolueiden ja kansanedustajien suhteesta. Suomalaisen edustuksellisen demokratian perusrakenteet ovat hajoamassa. Kansalaiset ovat menettäneet uskonsa puolueitten kykyyn hoitaa heidän yleisiä ja yhteisiä asioita. Niin maalla kuin kaupungissa.

Mutta kriisi on aina sekä uhka, että mahdollisuus.

Nyt on mahdollisuus rakentaa Suomelle uusi suunta. Näitä tilaisuuksia on harvoin. Onko nykyisistä puolueista siihen mahdollisuuteen tarttumaan? Yleensä näihin tilaisuuksiin tarttuvat vain ns. populistit, kansanjohtajat, demagoogit, agitaattorit jne. Siis henkilöt ja tahot, joilla tilanteessa ei ole mitään hävittävää. Ja kaikki mahdollisuudet vain voittaa. Demokratian kannalta lopputuloksena on silloin se kuuluisa allikko.

Se miksi näin on, liittyy varmaan ihmisen luopumisen ja uudelleen oppimisen vaikeuteen. Vanha valta ei viitsi vaivautua, ei näe syytä vaivautua. On totuttu määrättyyn tapaan toimia ja ehdottomaan oikeassa olemiseen, maan tapaan. Siihen kuuluisaan demokratian ainoaan vaihtoehtoon. Suuri osa poliitikoista ei todella edes ymmärrä mistä ihmeestä oikein tässä asiassa on kysymys. Kuten Stefan Wallin totesi: Olisi korkea aika siityä politiikan asiakysymyksien käsittelyyn.

Rauhallinen ja vastuullinen tapa ratkaista syntynyt kansalaisten luottamuspula olisi se, että heille annettaisi varmuus siitä, että tämä vaalirahasotku selvitetään perustuksia myöten. Ja, että syyt selvitetään oikeasti, ei perinteisesti, eli siten kuin Matti Vanhanen nyt asiaa pyrkii ”hoitamaan”. Että vaali- ja puoluerahoitus (ja puoluerahoitus laajasti ottaen) uudistetaan täysin läpinäkyväksi ja sanktioidaan asianmukaisesti. ESIMERKKI Siis siten, ettei rikkomisesta selviä “rehtorin puhuttelulla” ja “uskonnon opettajan nuhteilla”.

Ja se olennaisin osa koko muutoksessa olisi, että kansanedustajan päätöksentekoa ei tämän jälkeen saisi millään tavalla rajoittaa esimerkiksi ns. puoluekuriin tai ryhmän enemmistöpäätöksiin vedoten. ESIMERKKI Eli, että yksittäinen kansanedustaja ei voisi enää vetäytyä ainakaan ao. käytäntöjen taakse. Tämä ei poista ryhmäkuria de facto mutta tekemällä siihen vetoamisen pätemättömäksi, se antaisi suunnan uudelle toimintakulttuurille. Tämä ei myöskään poista puolueita eikä eduskuntaryhmiä, mutta muuttaa niiden roolia. Niistä voisi silloin muodostua kansanedustajalaitoksen lisäarvo. Ne lakkaisivat olemasta se painolasti, jossa tyhmyys on jo tiivistynyt.

Tämä voisi tapahtua siten, että Matti Vanhanen, johon koko tämä sotku on jo henkilöitynyt, itse eroaisi ja Kepu asettaa jonkun hänen tilalleen. Kolme suurta puoluetta, tai vaikka kaikki, ilmaisevat kirjallisesti yhteisen peruuttamattoman sitoumuksensa muutosten aikaansaamisesta siten, kuin valmisteleva oikeusoppineiden ryhmä esittää. Valmistelutyö annetaan puolueista riippumattomille oikeusoppineille. Helsingin Yliopiston uusi rehtori voisi vaikka toimia valmisteluryhmän puheenjohtajana.

Sivutuotteena tulisi ehkä lunastettua paikka maailman vähiten korruptoituneena maana?

Pysyvä linkki | 18 kommenttia »