Sixten Korkman ja illuusio poliittisesta rohkeudesta

SixtenKorkman on herrasmies suhteessa vallanpitäjiin, puolueistakin hän osoittaa kritiikkinsä lähinnä oppositioon. ”Oppositiossa kuulee vielä aika usein, ettei leikkauksia tarvita vielä, vaan täsmätoimenpiteet riittävät. Tämä illuusio siitä, että talouskasvu pelastaa meidät ahdingosta, täytyy särkeä. Näiden ihmisten päähän täytyy saada taottua, että Suomi on todella sellaisessa tilanteessa, että täytyy olla poliittista rohkeutta asettaa kansakunnan etu ykkösijalle ja tehdä näitä tarvittavia rakenteellisia toimenpiteitä, vaikka niitä ei ole aina helppo perustella kansalle.” Väittäisin, että kansalaiset ovat jo pitkään, ainakin jo 3 – 4 vuotta ymmärtäneet tilanteen ja tuoneet esille huolensa esimerkiksi median keskustelupalstoilla ja somessa. Samoin oppositio ja puolueetkin. 

Olen erityisesti arvostanut Sixten Korkmannin talouspoliittista osaamista. Nyt hän kuitenkin haukkuu väärää puuta. Ongelmanamme ei ole sen paremmin hallitus, oppositio kuin kansalaisetkaan, ongelmana on meille kehittynyt puolueiden ja muiden etujärjestöjen demokratia - politbyrokratia - , jossa kansalaisten edustajilleen antama valta on siirtynyt puolueille. Ne taas ovat luovuttaneet osan vallastaan muille etujärjestöille, erityisesti ”kolmikannan" työmarkkinajärjestöille, yhtä epädemokraattisia molemmat. Demokraattisesti vaaleilla valitulta Tasavallan Presidentiltä ne sen sijaan ovat vieneet kaiken vallan, jota juuri hän saattaisi tämän kaltaisessa tilanteessa voida käyttää.

Puolueet ovat luonteeltaan kansanedustajien ja kunnanvaltuutettujen etujärjestö, joka pitää huolta jäsenistönsä - puolue-eliitin - eduista. Kansalaisia ei päätöksenteossa enää edusta kukaan.

Puolue joutuu hakemaan edustajikseen riittävästi valovoimaisia ehdokkaita säilyttääkseen valtansa. Koska valovoimaisuus ei välttämättä merkitse puolueen "ideologian" tai sen "politiikan" sisäistämistä, puolueet ovat ottaneet itselleen oikeuden rajoittaa kansan valitsemien edustajien äänivaltaa ryhmäpäätöksin. Ja auta armias niitä, jotka siitä lipevät. Harvat niistä, jotka uudelleen haluavat päästää kansaa edustamaan moiseen uskaltautuvat. Hyvin harvat.

Puolueet kilpailevat keskenään ja kilpailu on nollasumma – peliä. Mikä minulta on pois se kilpailijalle siirtyy. Yhteisten asioittemme hoitaminen ei enää pitkään aikaan ole sitä ollut. Yksittäisen puolueen intressit eivät läheskään aina kohtaa äänestäjien intressejä, vielä harvemmin kansalaisten arkipäivää. Intresseistä on tullut puolueiden kaupankäynnin, etujen vaihdon väline. Ei sellainen järjestelmä voi tehdä kansalaisten kannalta järkeviä päätöksiä kansalaisten keskeisistä asioista. Se voi tehdä vain puolueiden kannalta järkeviä päätöksiä puolueiden keskeistä asioista.

Tämä ei tarkoita, että puolueita ei tarvittaisi tai, että ne olisivat turhia. Ihminen on sosiaalinen eläin ja samanmieliset ovat aina ryhmäytyneet ja tulevat aina ryhmäytymään. Sen sijaan tämä tarkoittaa sitä, että nykyjärjestelmässä puolueiden valta "omiin" kansanedustajiin on ylikorostunut suhteessa kansalaisten valtaan.

Hyvin karkeasti yleistäen voisi väittää, että puolueiden - kaikkien niiden - kannalta on yhdentekevää missä jamassa maa makaa. Niiden eliitin mielestä aate kyllä säilyy vaikka edustajat vaihtuvat. Ei niiden tarvitse edes kantaa huolta siitä ", että täytyy olla poliittista rohkeutta asettaa kansakunnan etu ykkössijalle ja tehdä näitä tarvittavia rakenteellisia toimenpiteitä." Jos kansakunnan ja puolueen etu ovat vastakkain, puolueen etu voittaa, sillä kohta on taas vaalit.

Kyse on järjestelmän systeemiongelmasta. Se on meidän keskeisin rakenneongelmamme. On valitettavaa, että olemme antaneet tuon ongelman jo kasvaa sellaisiin mittoihin, että systeemin sisältä se ei enää ratkea.

Rohkeus on ensisijassa yksilön, ei ryhmän ominaisuus.