Näin ratkeaa Euro-kriisi

Viikonlopun alun aikana olen yrittänyt, ja toivottavasti myös onnistunut ajattelemaan yksinkertaisesti. Olen yrittänyt rakentaa itselleni opiksi ja lukijoille viihdykkeeksi yksinkertaisen, siis todella todella yksinkertaisen rautalankamallin euro-kriisistä, tämän valuutta-alueen kaikkien tärkeimpien osasten toiminnasta ja lopuksi käsitykseni mukaan kuvaus siitä ainoasta tavasta, jolla se voidaan pelastaa. 

Historiasta ja kuvan nykypohteista antaa KLn ekonomistiforumissa professori Sixten Korkman artikkelissaan Velkajärjestelyt jatkuvat. Eikä asian tiimoilta käyty keskustelukaan heikkoa ole. Sama koskee toimittaja Päivi Isotaluksen artikkelia Seuraavaksi Slovenia? Kommentteineen.

Yksinkertainen rautalankamalli, menisikö se jotenkin näin?

1. Valtio saa tulonsa pääosin veroina.
2. Veroja maksavat lähinnä yksityiset ja yritykset. Jos niillä on mistä verottaa.
3. Yksityiset maksavat tuloistaan ja kulutuksestaan, jos niillä on tuloja, joita kuluttaa.
4. Yritykset samoin, jos niille syntyy liiketoimestaan verotettavaa tulosta, jos asiakkaat ostavat.
5. Veroillaan valtio hoitaa ainakin kansalaisten peruspalveluita, jos sillä on riittävästi verotuloja tai se saa riittävästi lainaa. Jos valtio ei saa kumpaakaan, sen on pakko hankkia jostain tuottoja tai sen on vähennettävä kulujaan.
6. Jos valtio ei saa tarpeeksi veroja täytyy lainata. Jos vielä voi. Ellei saa on vähennettävä kuluja tai nostettava veroja.  
7. Kun valtio vähentää kulujaan, se pääsääntöisesti vähentää väkeään. Näin verotulot yksityisiltä ainakin vähenevät. Ehkäpä valtio joutuu maksamaan työttömyyskorvauksia, joka vielä lisää valtion kuluja? 
8. Lisäksi se vähentää työttömien kansalaisten ostovoimaa ja tekee muistakin varovaisia säästäjiä (pahan päivän varalle) ja siten aiempaa haluttomampia ostamaan.
9. Kun kansalaiset vähentävät ostojaan yritykset alkavat mennä huonosti ja vielä huonommin. Osa joutuu lopettamaan kokonaan, mistä seuraa lisää työttömiä. Sitten vielä useammat lopettavat,
10. Yrityksiltä menee ainakin usko ”parempaan huomiseen”, eivätkä ne ainakaan voi investoida, kun ei ole tulorahoitusta, eikä pankinjohtajakaan usko saavansa lainaamaansa rahaa takaisin, tuskin edes korkoja.
11. Eikä pankki ainakaan lisää lainaa anna ilman lisävakuuksia. Kummillekaan. Mutta vanhat lainat on kyllä hoidettava. Ellei pysty, ulosmitataan. Lappu luukulle, henkilökunta ja yrittäjä työttömiksi, työvälineet ja muu omaisuus myydään – markkinahintaan luonnollisesti - ellei yritys kuulu kategoriaan ”liian suuri kaatumaan”. Ja näiden määrä pienenee joka päivä talouden realiteettien paineessa.
12. Yhteiskunnan kaikissa osissa tehokkuus ja tuottavuus rapautuvat, kilpailukyky muiden maiden kanssa heikkenee, tuotantokoneistot ja osaaminen vanhenevat, hävitäkseen lopulta kokonaan.
13. Jos et toimi vientikaupassa ja saa tuloja ulkomailta, se on siinä sitten.  Vaihtoehtona on muutto ulkomaille tai palata kohtaan 7 ja toivoa taas mannaa taivaasta. 

Ja mitä tästä seuraa?

Kun riittävän moni euro-valtio tuossa kehässä pyörii vaikuttaa se alueen kaikkiin valtioihin, mutta päin vastaisessa järjestyksessä. Kaikkien niiden vientiyritysten tilaukset vähenevät, väkeä pihalle, vähemmän veroja, investoinnit seis, rahoitus loppuu, …

Ylivelkaantuneita valtioita ja niissä toimivia pankkeja, joiden tuhoutuminen johtaa maan talouselämän ja samalla valtion varmaan kaaokseen, EKP auttaa yhdessä kynnelle kykenevien jäsenmaiden kanssa antamalla ylivelkaantuneille maille lisää lainaa. Ns. pelastuspaketit käytetään pääsääntöisesti vanhoista veloista huolehtimiseen, ei uusiin investointeihin.

Miten tämä auttaa ylivelkaantuneita valtioita vähänkään pidemmällä aikajänteellä on ainakin minulle mysteeri. Se ”vähänkään pidempi aikaväli” tarkoittaa edes niin pitkään, että vientiyritykset saavat aikaan tuloa, jota voi sitten verottaa, josta sitten seuraa työpaikkoja, joiden haltijoita voi sitten verottaa, jotka tarvitsevat palveluita ja tavaroita, joita voi sitten verottaa…..

Kreikka, Portugali, Irlanti, Kypros ja Espanja ovat jo tuossa yllä kuvatussa kierteessä. Niiden ostot muista maista, myös euro-maista vähenevät. Sieltä kasvavat sitten uudet pelastettavat; Sloveniat, Maltat. Italiasta odotetaan pelin ensimmäistä todellista totuuden hetkeä ja, ellei siitä niin sitten viimeistään Ranskan pelastuspotti räjäyttää tämän kuvion.  Niin paljon rahaa ei Euroopassa ole, että loput euromaat ja IMF pystyisivät tässä kappaleessa mainitut valtiot, niiden pankit, elinkeinot ja kansalaiset elättämään.

Ja se pelastusresepti.

Paitsi jos saadaan luotua ainakin näihin maihin kysyntää. Sillä kysynnästä talous on kiinni, ei tarjonnasta.

Mutta totta on myös se, että "No money, no honey, no funny".  Vaan mistä raha?

Tarvitaan rahaa. Paljon rahaa.

Rahaa on tunnetusti vaikka kuinka paljon. Kuin bittejä pankkien virtuaalitaseissa. Rahahan on velkaa. Siis velkakirjoja, jotka joku on ottanut vastatakseen. Niitä velkakirjoja jakelemalla keskuspankki, siis meidän tapauksessamme EKP, pystyy luomaan niin paljon rahaa kuin se haluaa.  Tai oikeammin, niin paljon kun katsotaan tarvittavan kysynnän synnyttämiseen ainakin näissä maissa. Eikö oikeaa keskuspankkia juuri siksi kutsutakin nimellä ”lender of last resort”? 

Eikä se periaatteessa vaadi muuta kuin hallitusten päätöstä EKPn mandaatin muuttamisesta. Kun hintavakautta nyt tavoitellaan siten, että euro-alueen inflaatio jää alle 2 prosentin tasoon, tavoitetaso muuteta nyt alle 5 prosentiksi. Ja samalla ortodoksisella fundamentalismilla, jolla EKP on tähän mennessä puolustanut tuota 2 prosenttia, se tämän jälkeen puolustaa 5 prosenttia. Sen he aivan ilmeisesti osaavat, ovathan he tähänkin asti siinä onnistuneet.

Kuinka paljon uutta rahaa näin syntyy? Ei harmainta aavistustakaan, mutta varmasti paljon, ja toivottavasti riittävästi. Ja eiköhän joku asiantuntija osaa sen näppärästi laskea? Ellei osaa jatkettakoon velkakirjojen kirjoittamista siihen asti, että lähelle sitä viitosta varmasti päädytään. Sillä tarkoituksena on käynnistää kysyntä ja käynnistää nykypolitiikan johdosta tukehtuvat kansantaloudet. Ei viiden prosentin vuotuinen inflaatio ketään tapa, isommistakin on selvitty. Ja EKP osaa vahtimisen taidon ja sitten kun aika tulee myös mahdollisen kiristämisen taidon. Jälkimmäistähän se harjoittaa jo nyt.

Miten syntyvät rahat saadaan kohdistumaan täsmäiskuin sinne, missä niitä eniten tarvitaan? Kun silloinen suuriruhtinas halusi saada talousvaikeuksista, massatyöttömyydestä ja nälänhädästä kärsivää Suomea tolpilleen, hän määräsi rakennettavaksi ainakin rautatien. Taisi vielä rahoittaakin sen omista rahoistaan? Hän onnistui. Voisiko nytkin vastauksena olla infra? Tai uutta teollisuutta? Tai välttämätöntä palvelutoimintaa?

Olipa se mitä tahansa, sen pitäisi lyhyen aikavälin vaikutuksiltaan luoda työtä ja sen kerrannaisia ”massoille” ja hyödyttää sekä ao. aluetta että EU-yhteisöä myös pidemmällä aikavälillä. Eikä sen suinkaan tarvitse olla sama asia joka maassa. Varmaankin alueet tietävät itse parhaiten, mitä tarvitaan? Ja yhdessä muiden kanssa homma voidaan tasapainottaakin.

Todennäköisesti vaikeinta tulee ensinnäkin olemaan se, että rahoituksen vaikutukset pystytään pitämään mahdollisimman suuressa määrin ao. alueen sisällä, eikä niitä päästetä valumaan tilauksina vanhoja latuja sinne, minne ne aina ennenkin ovat valuneet. Ja toisekseen, siitä huolehtiminen, että ne todella myös käytetään tarkoituksenmukaisesti niitten asioitten aikaansaamiseen, joita tavoitellaan.

Niin ja onhan tässä vielä pikku mutka matkassa. Lähes kaikki asiantuntijoiksi itsensä kohottaneet tai sellaisiksi kohotetut ovat olleet sitä mieltä, että seuraukset olisivat kammottavat. Ja täytyyhän noita asiansa sotkeneita rangaista. Sillä velallisuus on syntiä, "Schuld ist Sünde", ellei peräti itse Perkeleestä.

Mutta nykyisiä tapoja on kokeiltu jo vuosia, ja kuten olemme joutuneet toteamaan pelastuspaketit seuraavat toisiaan, ja vastaanottajien määrä on kasvussa. Mutta ennen kurki kuolee, kuin suo sulaa. Edelleen. Loppua vaan ei näy. Siis positiivista loppua. Me vain kurjistamme valuutta-aluettamme. 

Olisi varmaan korkea aika kokeilla jotain, joka luo uutta. Nykyinen tie ei johda edes EU - Liittovaltioon vaan Saksan Liittovaltion kasvuun ja reunamaiden muuttumiseen reuna-alueen halvan työvoiman reservaateiksi, jotka jo nykyisin raharikkaat silloin omistavat . 

Olisihan tässä vielä yksi pieni ongelma. Miten saada Berliini ja Frankfurt ymmärtämään, että muiden euromaiden kurjistaminen ei voi olla Saksankaan etu. Ymmärtämään, että ellei kriisimaihin saada aikaan positiivista toimintaa ja kasvua, hinta myös Saksalle tulee olemaan mahdottoman kallis. Sen koki 1940-luvulla Euroopasta erityisesti Saksa.