Teatteriyleisöä

Aamun uutiset kertovat puolueitten olevan yksimielisiä siitä, että eduskuntavaalit siirretään maaliskuulta huhtikuulle, huhtikuun kolmanteen viikonloppuun. Temppupolitikoinnin tehoon, eli tässä tapauksen kuukauden siirron tehoon ei luota politiikan emeritusprofessori Tuomo Martikainen eikä varmasti kukaan muukaan äänestäjä. Professorin mielestä politiikalta on kadonnut yleisö. Siitä olen kyllä eri mieltä hänen kanssaan.

Ei politiikasta yleisö ole kadonnut mihinkään. Päin vastoin. Kansalaisista on tehty yleisö, joka kyllä saa maksaa – anteeksi joutuu maksamaan – teatterin kulut, mutta ei millään tavalla voi puuttua itse esitykseen, sen kuluista nyt puhumattakaan. Politiikalta on hävinnyt uskottavuus. Ja se taas on seurausta sekä poliitikkojen että poliittisten puolueitten toiminnasta. Viime kädessä kansanedustajien, lain ja kansalaisten moraalikäsitysten vastaisesta toiminnasta. Äänestäjät ovat menettäneet luottamuksensa sekä poliittisiin puolueisiin että niitä edustaviin poliitikkoihin.

Ei hyvää kuvaa politiikasta luo esimerkiksi se, että pääministerinä toimiva puoluejohtaja käy kuikuttelevaa oikeusprosessia entistä naisystäväänsä ja tämän kirjan kustantajaa vastaan vuodesta toiseen. Ei liioin se, että viidesosa kansanedustajista jää kiinni itse säätämänsä lain rikkomisesta. Tai siitä, että samaiset kansanedustajat säätävät itseään koskevaksi lain, jonka rikkomisesta ei seuraa mitään. Tai siitä, että kansalaisten verorahoja käytetään puolueiden omaisuuden ja poliitikkojen tulojen kasvattamiseen. Tai että niitä aluepolitiikan tekosyyllä siirretään alueille, jossa niistä ei maa eikä kansa hyödy.

Eikä politiikan uskottavuutta lisää varsinkaan se, että käytännössä aina vähintään toinen istuvista, keskeisistä hallituspuolueista istuu myös seuraavassa hallituksessa. Ja olipa kyseessä valtiollinen tai kunnallinen päätöksenteko ja varsinkin näiden välisessä asiassa kuin asiassa, neuvottelupöydän molemmin puolin, vastakkain istuvat samojen puolueitten pojat ja tytöt. Eikä siitä huolimatta mitään järkevää saada aikaan.

Arkipäivän viisaus ja pitkä kokemus kertoo, että parlamentaarinen demokratiamme ei enää toimi kansalaisten asioitten ajajana, vaan yksinomaan puolueitten ja puolue-eliitin asioitten etujärjestönä. Mikään ei kansalaisen kannalta muutu, olipa näennäinen äänestysaktiivisuus tai äänestyksen tulos mikä tahansa. Mitä ihmeen syytä kansalaisilla, puolueaktiiveja lukuun ottamatta on yleensäkään äänestää? Vai olisiko niin, että sitä puolueet oikeasti toivovatkin? Siis sitä, että vain heidän uskovaiset, heidän politiikan asiantuntijansa äänestäisivät?

Ei äänestysinto nouse sillä, että kampanja voidaan toteuttaa lämpimämmässä säässä. Eikä se nouse sillä, että valtio toteuttaa äänestysaktiivisuuteen innostavia mainoskampanjoita. Eihän politiikkojen lupauksiakaan kukaan enää ota todesta. Tuskin edes sillä, että äänestyksen suoritettuaan kaikille äänestäjille tarjottaisi ilmaiset kahvit, viinat, ruoat....tai vaikkapa pääsiäislammas. Eikö olisi parempi antaa kansalaisille aito syy äänestää? Antaa mahdollisuus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Se kai on demokratian tarkoitus?