Nyt kun 2008 syksyn epävarmuus tulevasta on vaihtumassa 2009 kevään varmuuteen tulevasta, haluan toivottaa Sinulle onnea, menestystä ja tuloksellista Uutta Vuotta 2009. Toivotus on tarkoitettu otettavaksi suhteellisena.
Siis suhteessa kaikkeen siihen muuhun kurjuuteen, jonka vuosi 2009 tuo mukanaan. Toivon Sinulle samaa myös seuraavaksi pariksi - kolmeksi vuodeksi. Tämä kurjuus kun ei hetkessä häviä. Ainakin onnea tulet tarvitsemaan saadaksesi aikaan menestystä ja tuloksia. Ja kaikkia niitä tarvitsee jokainen meistä. Toivottavasti päätöksentekijöittemme tulevaisuudenkuvat, olivatpa ne sitten mitä tahansa, eivät tämän vuoden osalta osoittaudu tavallisen tossunkuluttajan arvailuja huonommiksi.
Neljä pitkää ”lomaviikkoa” on antanut mahdollisuuden keskittyä itseäni kiinnostavimman asian ympärillä pähkäilemiseen: ”Mitä meidän täällä Suomessa pitäisi tehdä, jotta selviäisimme mahdollisimman pienillä vaurioilla alkaneen globaalin markkinatalouskriisin seuraksista.”
Tähän pohjalle muutama havainto:
Kun talvella 1991-1992 päättäjät vähitellen alkoivat tunnustaa tilanteen, johon silloin olimme itsemme ajaneet, oli jo yli vuosi syöksytty syvyyksiin. Nyt on ehkä, muun maailman tapahtumien herättäminä, havahduttu hiukan aikaisemmin. Lama alkoi taantumana lokakuusta 1990 ja oli syvimmillään helmikuussa 1994, jos mittarina pidetään työttömien määrää. Varsinaisen pankkikriisin alkaessa, syyskuussa 1991, oli talouden taantuma edennyt jo vuoden ilman, että mihinkään varsinaisiin toimiin seurauksien minimoimiseksi olisi ryhdytty.
Edellisen laman aiheuttivat erityisesti rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvun lopulla ja keskeisimmän yksittäisen vientimarkkinan, Venäjän, kaupan romahtaminen. Ensinmainittu oli täysin omaa aikaansaannostamme, jälkimmäisen vaikutuksien ennakoinnissa epäonnistuimme surkeasti. Nyt romahtavat lähes kaikki vientimarkkinamme samanaikaisesti, mutta verrattuna muihin maihin, meillä pitäisi olla kokemusperäistä osaamista vastaavanlaisen tilanteen ”hoitamisesta”. Siis taas, suhteellisesti ottaen.
Siis kaikki vientimarkkinamme tulevat taantumaan. 100 %, ei 20 – 30 % kuten edelliskerralla. Viennin varaan ei lyhyellä aikavälillä kannata laskea. Näin siitä huolimatta, että kokoluokkamme maailmankaupassa on mittatappiotakin pienempi. Mutta koska olemme niin pieni, ja niin riippuvainen viennistä, meidän on jatkossakin pidettävä huoli markkinaosuuksiemme säilyttämisestä. Jotta sitten, kun kauppa taas vetää, väylät ovat valmiiksi auki.
Viimeksi vannottiin tiedon ja osaamisen nimiin. Tutkimus ja kehittäminen olivat päättäjien huulilla kaikissa vakavasti otettavissa juhlapuheissa. Sen nimissä kaadettiin varoja TEKESin, SITRAn ja TE-keskusten kautta mitä ihmeellisempiin hankkeisiin miljardikaupalla. Jokainen voi tykönänsä miettiä kuinka paljon niillä varoilla oikeesti saatiin aikaan. Ilmaa kyllä ostettiin, kansainvälistymistä edistettiin, biotekniikkaa kehitettiin, ja projektiloita ja hankkeita rakennettiin ja pyöritettiin. Ja tietysti yhteiskuntarauhaa. Mutta tulosta syntyi vasta ajan kanssa, tuotannollisen toiminnan elpymisen myötä. Ja Nokian onnankantamoisen seurauksena.
Kun pankkikriisin hintaa arvioitiin 1990-luvun alussa, asiantuntijat esittivät arvioita sen ”rahoittamisesta” Suomen Pankin aikaisempien vuosien voittovaroista, joita lienee ollut noin 4.000 miljoonaa. Markkaa. Lopullisena ”hintana” on esitetty noin 40.000 – 50.000 miljoonaa. Euroa. Vaikka siis nyt hallitus on sitoutunut elvyttämään noin 1.000 – 2.000 miljoonalla eurolla, ja selvitysmies Tanskanen ehdottanut luokkaa 10.000 miljoonan elvytyspakettia, lienee tästä revohkasta lopputuloksena kustannus, joka on lähempänä edellisen laman kokonaiskustannusta kuin kumpaakaan suunnitelmaa.
Viimeksi päätettiin pelastaa pankit. Vastikkeetta. Rahaa pumpattiin pankkeihin sumeilematta - pankkijärjestelmän pelastamiseksi. Niitä inhimillisiä ja taloudellisia kärsimyksiä, jotka aiheutuivat noin 30.000 yrityksen konkurssista ja pahimmoillaan 777.000 ihmisen samanaikaisesta työttömyydestä ei ole vieläkään juuri päätöksentekijäin toimesta huolta kannettu. Ja nyt sitten sukelletaan jälleen.
Kun viimeksi teimme suurin piirtein kaikki virheet mitkä tehtävissä olivat saisi nyt toivoa, että siitä exkursioista olisi jotain opittu. Että ei ainakaan tehtäisi samoja tai samanlaisia virheitä. Onkohan?
Siitä tekemisestä myöhemmin.
5 kommenttia:
Nokia ei ollut onnenkantamoinen, vaan tarkasti ja pitkään suunniteltu ja toteutettu ulkopoliittinen väline. Kunhan silmämme aukeavat, näemme tämän. Asian tunnustaminen on toinen kysymys.
Ilmari
En ole väittämässä, että Nokian muuttuminen matkapuhelin- ja verkkoyhtiöksi olisi onnenkantamoinen. Kyllä sen eteen oli taatusti töitä tehty. Ja paljon. Onnenkantamoinen se oli siinä mielessä, että se varsin pitkälti muodosti Suomen talouden tervehtymisen pohjan laman aikana ja sen jälkeen. Onnenkantamoinen se oli erityisesti Suomen taloudelle.
Se onnenkantamoinen nähdään aika pian. Jos ymmärtää teknologian ja tukimuksen tason ja sen historian maailmalla, ei voi uskoa Nokia-sagaan.
"Onnenkantamoinen se oli erityisesti Suomen taloudelle." Sitä se oli. Muutoin 1990-95 oli omaisuuden uusjako jakso. Oliko se poliittinen suunnitelma vai tökeröä asioidenhoitoa sitä tuskin kukaan saa selville (ei edes M. Saari tai A. Laitinen).
Pelkään että olemme modernissa sodassa. Pelkään pahoin että 1990-95 oli "taloudellinen talvisota" ja nyt alkoi I-taloudellinen maailmansota. Uusi oppi ja ehkäpä jonkinlainen järkikin syntynee II-taloudellisen maailmansodan jälkeen (ad. 2030).
Pitkän linjan miehelle
Et ole ajattelussasi yksin. Mutta toisaalta; niin kauan kuin taistelut käydään pelkästään talouden tasolla eikä verta varsinaisesti roisku, ollaan vielä "turvassa". Mutta kun sota on politiikan jatkamista toisin keinoin, politiikka on talouden avittamista toisin keinoin.
Mutta toivottavasti ns. päätöksentekijämme ymmärtävät mitä taloudellinen maailmansota tällaiselta pieneltä, vientivetoiselta maalta edellyttää.
Lähetä kommentti