tiistai 4. lokakuuta 2011

Tarvitaanko nyt työtä vai toivoa?



Mikä oikeastaan on Pohjois-Atlantisten länsimaiden suurin potentiaalinen ongelma? Vaihtoehtoja, jopa konkreettisella tasolla on monia. Velkakuplan pamahtaminen? Valmistavan teollisuuden katoaminen kehittyviin maihin? Hallitsematon maahanmuutto? Väestön ikääntyminen?

Missä olivat pääkaupunkiseudun ongelmalähiöt 1980 – 1990 luvuilla? Missä nyt? Entä missä ovat Pariisin ja Lontoon ongelmalähiöt nyt? Minne ne nyt rakentuvat EUssa? USAssa? Entä meillä?

Riippumatta siitä missä ne kulloinkin ovat, on toivottomuus lisääntymässä niissä kaikissa.  Sillä ongelmalähiöissä asuu aina poikkeuksellisen paljon turhautuneita nuori miehiä.  Yhdistävänä tekijänä osaamattomuus. Joko kielen tai työn tai molempien. Ja tänä nopeasti lisääntyvän kansainvaelluksen aikana suurimmaksi ryhmäksi kasvavat nuoret, joilta puuttuvat molemmat. Ovatpa he sitten suomalaisia tai maahanmuuttajia.

Vain toivo paremmasta voi pitää turhautuneisuuden poissa. Ja toivoa he voivat saada vain, jos he saavat itsekunnioitusta. Ja se taas tulee jopa jälkiteollisessa informaatioyhteiskunnasta vain työstä. Vain työ, rehellinen työ oman tulevaisuuden eteen, voi pitää heidät pois kaduilta. Ja kiviä heittämästä.





Toivottavasti 20 miljoonaa työtöntä teollisuusmaissa ensi vuoden loppuun mennessä ei toteudu. Tätä vauhtia se kyllä taitaa ylittyä. Eikä se taas lupaa tulevaisuutta, siis parempaa tuleaisuutta kellekään.


Ei kommentteja: