Yleislakkoa pukkaa - kepillä vai porkkanalla

Ammattiyhdistysliike, SAK etunenässä järjestää ensi perjantaina mielenosoituksen Rautatientorilla. (Miksi ei muuten Senaatintorilla?) Sen onnistumisesta voinee aika hyvin päätellä ,mikä on maassa tilanne. Jos osallistujia on vain muutama tuhat – sanotaan nyt vaikka alle 20.000 – hallitus voi jättää mielenilmauksen omaan arvoonsa. Jos Rautatientori, Asema-aukio ja lähikadut täyttyvät mielenosoittajista – sanotaan nyt vaikka yli 50.000 – hallituksen jäsenien tulee äitiä ikävä.

Mielenosoittajista valtaosa tulee työnsä ääresta työpaikoilta. Tuskin vuorotteluvapailta, vapaavuorolta, kortistosta, kesälomalta, opiskelemasta tai eläkkeeltä. Mielenilmausta, varsinkin jos se siis onnistuu, voikin hyvin pitää testinä siitä miten yleislakko purisi. Siihen meillä ei olisi missään tapauksessa varaa. Ehkä on vain hyvä, että ensin tehdään testi?

Hallituksen kannattajien ja ehkä yleisemminkin ns. porvarien puolella ay-liikettä pidetään usein kilpailukyvyttömyytemme suurimpana syyllisenä. Mutta lait laaditaan eduskunnassa, ei Hakaniemessä. Työehtosopimuksista sovitaan yhdessä työnantajien kanssa. Eivät ne synny Hakaniemen pakottavan lainsäädännön perusteella.

Ainahan laeilla on työmarkkinoiden toimia säädelty. Yleensä se on tapahtunut sillä periaatteelle, että heikomman oikeuksia suojellaan. Kauppojen aukiolo, ylityöt, työturvallisuus ja -terveys tulevat ainakin auttamatta mieleen. 

Tämä hallitus on lähtenyt työnantajansuojelun tielle. Onko niin, että hallitus ryhtyy myös ohjeistamaan Eduskuntaa lainsäädäntätyössään ja tästedes suojelemaan työmarkkinoilla sen nyt heikompana pitämänsä, siis työnantajan oikeuksia? Siis yritysten osakkaitten oikeuksia? Kaukana ei ole ihmettely, ketä Arkadianmäelle kokoontuneet katsovat edustavat

Onko niin, että vastedes hallitus myös sanelee työehtojen sisällön? Varmasti yksi kaikki alat kattava laki riittää? Puolueilla kun tunnetusti on tarkin tieto (kansalaisten ja) erityisesti yritysten tarpeista. Roolisiirtymää kun tapahtuu jatkuvasti.

Nyt hallitus toteuttaa Saksan esimerkin mukaista käytännön sisäistä devalvaatiota. Helppoa olisi väittää, että Sari Sairaanhoitajalta viedään vuoden 2007 työtaistelu-uhkauksen hedelmät, jotka hän mielestäni oli ansainnut. Sama kaksikko, Keskusta ja Kokoomus, joka silloin lammasmaisesti taipuivat Tehyn lakonuhan jälkeen, laajentamaan Sarin palkankorotukset kaikille julkisen sektorin palkollisille, yrittää nyt ”pelastaa” maata poistamalla saavutetut edut myös Sarilta.

Perusongelmamme ei kuitenkaan ole yksikkötyökustannukset eikä edes pakottava lainsäädäntö. Perusongelma on poliittisen järjestelmämme rapautuminen etujärjestökentän osaksi. Kommentoin Talouselämässä "Ei meille Sari Sairaanhoitaja liian kalliiksi tule. Julkisen sektorin rakenteet, erityisesti politiikan ja viranhaltiojiden suloinen symbioosi ja niiden kustannukset tulevat. Mutta kun poliitikot eivät - puolueintressiensä vuoksi - suostu omaa valtaansa esimerkiksi kunnallisen itsehallinnon, sosiaali- ja terveyshallinnon tai opetushallinnon osalta vähentämään, on maksajiksi löydettävä niissä työtään tekevät. Tekijöiden käsiä on katkottava kun ei hallintoa haluta leikata."

On samalla mielenkiintoista havaita, että mitkään tehdyistä ratkaisuista eivät tule vaikuttamaan millään tavalla Eduskuntaan eikä kansanedustajien palkkaukseen. Siitä huolimatta että, sieltä kyllä ne suurimmat syylliset nykytilanteeseen löytyvät. 

Samoin on mielenkiinnolla pantava merkille budjettiraamien leikkaukset kehitysyhteistyön osalta. Jos unohdetaan leikkausten vaikutukset itse asiaan, kohdemaissa, vaikutukset suomalaisten kansalaisjärjestöjen toimintatasossa ovat ainakin huomattavat. Puolueet ovat kyllä valmiita ottamaan rahat pois muilta etujärjestöiltä, mutta missä ovat leikkaukset puolueilta? Meidän 15 miljardin puoluetuki kun todella tulee kalliiksi. Pakottavalle lainsäädännölle todella löytyisi toimintaedellytyksiämme ja kilpailukykyämme kohentaville leikkauksille sekä valtion että kuntien niin julkiselle kuinkin piilotetulle puoluerahoitukselle.

Olen aivan valmis hyväksymään väitteen, että kriisitilanteessa – kun tekoja tarvitaan - menneiden kaivamisesta ei juurikaan ole hyötyä. Mutta meidän nykyisessä tilanteessa, kun 2007 alkanut fantsuttelu on kaikkien puolueiden myötävaikutuksella saanut jatkua 8 vuotta, järkevien korjaus- ja sopeutumistoimenpiteiden löytäminen edellyttää ymmärrystä tähän johtaneista syistä. Sillä vain ne poistamalla ongelmat voidaan korjata. 

Miltä kuulostaisi jos aloitettaisi kunnallisen itsehallinnon muuttamisesta maakunnalliseksi itsehallinnoksi joka samalla muodostaisi SoTen perustan ja vaikkapa opetushallinnon hallintobyrokratian remontilla? Ne ovat kilpailukykymme painolasteja paljon suuremmassa ja suoremmassa määrin kuin Sarin kädet. Sitä paitsi, ne kuuluvat suoraan puolueiden rooteliin.