NATO ei pysty huutoonsa vastaamaan

Putlerin lisääntynyt aktiivisuus Euroopan valtiorakenteen muuttamiseen ja erityisesti rajojen muuttaminen Venäjän eduksi itselleen mieleisemmäksi panee miettimään. Erityisesti Stalinin sanoja syksyllä 1939; ”Näin on nyt, mutta kaikki tässä maailmassa voi muuttua.” Nyt tiedämme hänen jo tienneen, olihan hän yksi muutoksen keskeisistä tekijöistä ja kohteista.

Putler on Josif Vissarionovitš Džugašvilin ajatukset ja visiot ilmeisen hyvin sisäistänyt. Hänenkin mielestään Äiti Venäjä on taas vaarassa, ja Stalinin aikaansaama turvallisuusvyöhyke on jo kauan ollut pelkkää historiaa.

Vuonna 1939 Iso-Britannia ja Ranska olivat eri puolella kuin Saksa. Gruusialaisen torikauppiaan sielulla hän silloin kauppaa käydessään saattoi valita puolensa. Varmaan omien tavoitteittensa mukaisen? Miksi tyytyä vähempään? Nyt kaupankäynti on ainakin vaikeampaa, ne kun kaikki mainitut kuuluvat Euroopan Unioniin, kaikki ovat demokraattisia valtioita ja yhteisessä puolustusliitossa, NATOssa. Sitä ei ystävämme Putler taida yksinomaan puolustusliittona pitää? Josko koskaan on oikeasti pitänytkään?

Meillä täällä Suomessa on jahkailtu NATO-jäsenyydestä jo kauan. Jo omasta nuoruudestani muistan - 1960-luvun alusta, noottikriisin aikaan - luopuneeni Kansallisten nuorten paikallisyhdistyksen hallitusjäsenyydestä, koska en voinut ystävieni NATO-kiimaa hyväksyä. Mieleni muuttui jo kauan ennen Neuvostoliiton hajoamista ja palautui takaisin uomaansa, mielestäni mahdollisen ja järkevän jäsenyysikkunan sulkeuduttua noin vuosituhannen vaihteessa. Ja sitä mieltä olen vahvasti edelleen, Suomen paikka ei ole NATOn jäsenenä. 

Suomen turvallisuuspolitiikan ensisijaisena tehtävänä lienee estää maamme muodostuminen muitten maiden sotatoimialueeksi, olipa niiden kiinnostuksen syy mikä tahansa? Puolustuspolitiikkamme viimeinen lukko on itsenäiset Suomenpuolustusvoimat, jonka tehtävänä ovat alueellisen koskemattomuuden turvaaminen ja yhteiskuntajärjestyksen puolustaminen. Vaikka kansalaisista ja heidän puolustamisesta ei mainintaa edellisen linkin tehtäväluettelossa erikseen olekaan lienee hyväksyttävää ajatella, että Suomi olemme me. Me kaikki. Me haluamme säilyä itsenäisinä, tehdä rakentavaa yhteistyötä kaikkien, ja erityisesti kaikkien naapureittemme kanssa ja vastaamme itse myös puolustuksestamme.

Puolustusmenomme ovat viimeisen vuosikymmenen pyörineet 1,2– 1,6 % BKTstä, silmämääräisesti tasolla 1,4 %  . Osuus valtion menoista tasolla5 – 6 %  , rahassa 2,0 – 2,75 miljardia vuodessa. Sen riittävyys on asetettu kyseenalaiseksi jo vuosia, mutta ilmeisesti alan ammatti-ihmiset – puolustusvoimain vakinainen henkilökunta – pitää sitä riittävänä, voidakseen tehtävistään vastata?

Kuten ensimmäisen tasavallankin aikana keksivät poliitikot, ja nykyisin korostetusti puolueet joita he edustavat, maksamillemme verovaroille parempaa käyttöä. Silloin taisivat tässä mielessä erityisesti äänessä olla Väinö Tanner ja Risto Ryti? Kumpikaan ei voinut ymmärtää, että I maailmansodan jälkeen kukaan vastuullinen ”valtiomies” voisi viedä maanosan vielä toiseen. Eikä voinutkaan, nyt vietiin sotaan koko maailma, ei vain yksi maanosa.

Silloinkin sotamateriaali oli käsittämättömän kallista. Niin varmasti nytkin. Mutta se unohdetaan, että maksajia aina löytyy. Yleensä muualta kuin demokratioina itseään pitävistä valtioista. Ja vaihtelevasti joko säästönä tai lisäkuluna halutaan myös käsitellä maamme NATO-jäsenyttä vaikka itsenäisen Suomen puolustamisessa NATOn jäsenyys ei kustannuksiimme merkittävästi vaikuta suuntaan eikä toiseen.

Sen sijaan jäsenyys vaikuttaisi turvallisuuspolitiikkaamme monin tavoin rajoittaen niitä vapausasteita, joiden puitteissa valtiojohtomme voisi toimia kriisin todella syntyessä. Se johtuu ennen kaikkea Putlerin mustavalkoisesta filosofiasta; jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Meidän mahdollisuutemme vaikuttaa filosofiaan on yhtä suuri kuin siihen lahjoittaako hänen käsinukkensa, ystävälleen Suomen Tasavallan Presidentille kissan vai koiran.

Missään olosuhteissa ei runsaan 5 miljoonan kansakunta pysty lopullisesti torjumaan suurvallan keskitettyä, hyvin suunniteltua hyökkäystä sen toimiessa vain tuon kirppukansakunnan voittamiseksi. Onneksi ei ole tarvinnutkaan sitten 1809. Ja silloinkin Venäjä ei ensisijaisesti ollut havittelemassa alueemme valloittamista vaan täyttämässä sitoumustaan Ruotsin suhteen. Tämä nykyinen Suomi sattui silloinkin olemaan vain tässä välissä.

Tänään sitten uutisoidaan saksalaisen Der Spiegelin toimesta, että Nato ei pystyisi tositilanteessa puolustamaan Baltiaa.  Pitkässä jouksussa varmaan pystyisi ja pystyy, mutta puolustusliiton nykyrakenteilla ensivaiheessa eikä edes lyhyellä aikavälillä ei taatusti pysty. Ja kokemuksien mukaan on varsin kyseenalaista, että sellaista yhteistä ”rintamaa”, jota tuo NATOn 5. artikkeli, tuo Kolmen Muskettisoturin vala tarkoittaa, pystyttäisi muuta kuin julkilausumana aikaan saamaan. Ainakaan ilman USAn antamaa selkänojaa jopa painostusta, kuten ystäväni kanssa totesimme silloin,vuonna 2007.

EUsta ei ole vielä kasvanut edes itsensä Yhteiseksi Euroopaksi tuntevaa identiteettiä, Yhtenäisestä Euroopasta tai Euroopan Liittovaltiosta puhumattakaan. Nurkkakuntainen ja luonnollisesti suurimpien jäsenvaltioiden tahdon mukainen kotiin päin vetäminen jatkuu. Ja sitä Putler ja hänen hengenheimolaiset osaavat kyllä käyttää. Eikä se lupaa hyvää edes entisille Neuvostoliiton satelliiteille, eikä sen kontrollissa olleille rajamaille. Eikä varsinkaan tulevaisuudessa, kun USAn väestön valtaosan juuret eivät enää löydy Vanhalta mantereelta? Sillä historia ei toista itseään.

Olisiko valtiojohtomme - mikä se sitten tällä hetkellä onkin – ja kansalaistenkin, syytä tehdä opintoretki Helsingin Paasikiven muistomerkille ja tutustua ajatuksella taas uudelleen sen viestiin? Samalla retkellä kannattaisi palauttaa mieleen Suomenlinnan Kuninkaanportin, aivan nykyisestä poikkeaviin olosuhteisiin ja erilaisille vastaanottajille tarkoitettuun viestiin? Se on erityisen ajankohtainen nyt, kun valtiojohtomme usko omien kykyjen ja voimien riittämättömyyteen on johtamassa virheellisiin ja mahdollisesti kannaltamme jopa tuhoisiin ratkaisuihin.

Nyt ei ole liittoutumisen vaan itsenäiseen puolustukseen panostamisen aika. Reunavaltiopolitiikka ei onneksemme toteutunut, Kansainliitto osoittautui impotentiksi samasta syystä kuin YK nyt. NATOn turvaa nauttivat korkeintaan Venäjästä pisimmällä sijaitsevat EU-maat, eivätkä rajamaat ollenkaan. Suomella ei edelleenkään ole varaa luottaa merten takaisiin apuihin. Ne eivät ole maamme eivätkä kansamme kannalta riittävän nopeita. Me voimme luottaa vain itseemme.