Puutulleista pelien politiikkaan

Eurootikon ansiokkaasta artikkelista Puutulleihin tervetullut lykkäys on sukeutunut keskustelu mahdollisuudesta soveltaa pelin politiikkaa turvallisuuspolitiikkaamme. Pannaan vaa´an toiseen kuppiin puutullit ja toiseen Nato-jäsenyys. Ja aletaan käydä asiasta shemeikan kanssa kauppaa. Saattaa olla, että lähinnä ikäni vuoksi, en moiselle enää oikein lämpiä.

Veikko Vennamo vainaa muistaakseni kauan, kauan sitten arvosteli ns. vanhoja puolueita ”pelin politiikasta”. Vaikka en Vennamoa poliitikkona mitenkään arvostanutkaan hänellä oli populistin sanallista lahjakkuutta. On nimittäin alueita, joilla ei pidä lähteä pelaamaan. Kansakunnan turvallisuus on niistä yksi.

Kuulostaa varmasti äärimmäisen idealistiselta, ehkä jopa naivilta ehdottaa, että 5,3 miljoonaisen kansan, jolla on yhteinen 1300 kilometrinen raja valtion kanssa, jossa nykyisinkin asuu 143 miljoonaa ja joka lisäksi lienee raaka-aineiltaan maailman rikkain, ei kannata lähteä osallistumaan jälkimmäisen kanssa peleihin turvallisuudestaan ja itsenäisyydestään? Mutta sitä minä perään kuulutan. Pelaaminen on tässä tapauksessa varmin tapa hävitä.

Opportunistinen pelaaminen ei ole vastaus turvallisuustarpeittemme tyydyttämiseen. Ja edelleen klisheillä; vastaus on luottamus. Meidän on, Paasikiven sanoin osoitettava edelleen, ja tulevaisuudessakin kaikissa tilanteissa, ymmärtävämme Venäjän legitiimit turvallisuusintressit alueemme osalta. Ne ovat, että meidän alueemme kautta kukaan eikä mikään Venäjää, eikä erityisesti Pietaria uhkaa. Aktiivisen omaehtoisen turvallisuuspolitiikan lisäksi, tämä edellyttää meiltä uskottavan, itsenäisen, oman alueemme puolustuksen ylläpitämistä.

Kekkosen aikana meillä oli mielestäni aktiivisen suomettunut turvallisuuspoliitiikka. Ja siihen oli käsitykseni mukaan syynä Kekkosen usko siihen, että emme voisi maallemme uskottavaa puolustusta saada aikaan. Kun hänen presidenttikautensa vuonna 1956 alkoi  puolustuksemme ei varmasti ollut uskottava. Ei mihinkään suuntaan. Tähän saattoi osittain pohjautua hänen haluttomuutensa edes yrittää rakentaa uskottavaa puolustusta. Ei vaikka silloinen NL olisi mieluusti ollut sellaista rahoittamassa. Ehkä UKK katsoi, että konfliktitilanteessa NL tulee ja miehittää maan joka tapauksessa? Tai ehkäpä länsisuuntautumisen uskottavuuden säilyttäminen länteen päin sitä edellytti?

Nyt tilanne on toinen. Me pystymme, halutessamme sellaisen rakentamaan ja sen myös ylläpitämään. Sen kun ei tarvitse olla laadultaan tasolla, joka kestää suurvallan tai suurvaltaliittoutuman keskitetyn hyökkäyksen tästä ikuisuuteen. Riittää, että suurvalta tai suurvaltaliittoutuma katsoo etenemisensä toisen kimppuun, meidän kauttamme liian kalliiksi. En usko, että sellaisen ylläpitäminen olisi nähtävissä olevassa tulevaisuudessa (20 - 50 vuotta) edes taloudellisen kantokykymme ylärajoilla. Emme nimittäin tältä osin puhu edes puolustusmäärärahojemme kaksinkertaistamisesta.

Mutta aivan varmasti sen aikaansaaminen edellyttää sekä puolustusvoimien johdolta että erityisesti poliitikoilta ja kansalaisilta turhan Nato-jäsenyyden eipäs – juupas vatvomisen  lopettamista. Olemme valinneet EUn jäsenyyden ja uskottavan, itsenäisen puolustuksen turvallisuuspolitiikkamme kulmakiviksi. Lopetetaan asiasta puhuminen. Aletaan vähitellen toteuttamaan päätöksemme edellyttämiä toimenpiteitä. Ei tilanne enää puhumalla parane.

PS.

Kun tämä asia ei oikeastaan enää puutulleihin liittynyt, päätin julkaista kommentin omana artikkelinaan.