Tuottavuuden lisäys on ystäväsi

Itsestään ei vauraus Suomeen mistään tule. Ei ole koskaan tullut. Sitä on itsemme luotava kaikin voimin. Kun työpanos nyt suurten ikäluokkien ikääntymisen johdosta vähenee, talouskasvu jää pääsääntöisesti tuottavuuden kasvun varaan. Se on myönteinen ja hallittavissa oleva asia. Mutta ei sekään tekemättä synny.

Luulisi, että tuottavuudesta keskusteltaisiin hallituksessa ja eduskunnassa kuumeisesti? Erityisesti julkisen sektorin tuottavuudesta. Mutta ei. Suomi on kulttuuriperimältään suuryritysten ja virkamiesten luvattu maa, jossa kaikki muutokset on tapana tehdä vasta pakon edessä, ei ikinä omaehtoisesti. Alkaisiko olla jo pakko?

Markkinat huolehtivat yksityisen sektorin tuottavuuden kehittymisestä joka päivä. Kokonaisten toimialojen rakenteet muuttuvat, yksittäisten yritysten liiketoimintalogiikat vaihtyvat, yhteistoimintaketjut ja prosessit kehittyvät joka päivä. Niiden on pakko. Ellei kehitystä saa aikaan yritys kuolee. Toiminta loppuu. Työ loppuu. Veronmaksajista tulee tuensaajia. Kuka huolehtii julkisen sektorin tuottavuuden kehityksestä?

Verovaroista saa tavalla tai toisella palkansa yli 1 300 000 suomalaista. Jo kunnat ja valtio työllistävät yhteensä noin 650 000. Sen päälle kaikki ne muut organisaatiot, ns. kolmas sektori, jotka suoraan tai epäsuorasti saavat liikevaihtonsa verovaroista tai veroluonteisista maksuista 150 000. Lisätään vielä työttömät ja muut alityöllistetyt, joita syyskuussa oli 505 000. Lopputulos maassa, jonka työvoima on 2 436 000 on, että Suomessa enää 1 136 000 työntekijää ylläpitää itsensä lisäksi loppuja 4,2 miljoonaa suomalaista. Ja auttavathan ne valtion 13 uutta velkamiljardia. Ensi vuoden.

Julkisella ja ns. kolmannella sektorilla työskentelee siis noin 800 000 suomalaista, mutta tulevaisuudessa selvästi vähemmän. Jos vanhoihin rakenteisiin ja toimintamalleihin hankitaan vain avuksi tietotekniikkaa eikä toimintatapoja muuteta, mitään tuottavuushyötyä ei synny. Julkista puolta ajatellen ongelma taitaa olla sekä päättäjissä, että äänestäjissä. Päättäjille tuottavuus tarkoittaa mielikuvituksetonta leikkaamista ja äänestäjille palveluiden karsimista. Kukaan uraansa ajatteleva poliitikko ei halua olla kasvattamassa tuottavuutta. Miksi ihmeessä siis hyväksymme ajatuksen politiikasta urana?


Milloin olette kuulleet politikon suusta sanat veronmaksijen etu tai veronmaksajien varat? Ei koskaan etenkään kunnallispolitikkojen suusta. Menoja ollaan lisäämässä ja samalla kaikkia tuottavuutta edistäviä ratkaisuja pyritään vesittämään ilmeisesti kuvitellen, että se on ne rikkaat, jotka lystin maksavat. Tässä kohtaa unohtunut, että progressiivinen verotus on Suomessa käytännössä jo histotoriaa, suurin osa veroista kerätään kulutus- ja kunnallisveroista eli kaikkein pienituloisimmat maksavat suhteellisesti eniten mm. kunnallisista palveluista.

Julkisen sektorin tuottavuuden parantamista ajatellen edustuksellisessa demokratiassa voi olla monista hyvistä puolistaan huolimatta selkeä systeeminen virhe: muita edustamaan pääsee todennäköisimmin hän, joka lupaa etuuksia ja lupaa rahoittaa ne naapurin taskusta tai ainakin lupaa olla kajoamatta edustetun taskujen sisältöön. Edustuksen lomassa edustaja voi lisäksi siirrellä hieman omaankin taskuunsa, ihan laillisesti. Vaikea siis nähdä, että ainakaan julkisen sektorin tuottavuutta saataisiin helposti nostettua edustuksellisen demokratian keinoin.

Tuottavuuden nostoa julkisella sektorilla jarruttaa poliittisten päättäjien ja poliittisin perustein esimiestehtäviin nimitettyjen henkilöiden pelko siitä, että nykyistä tuottavuuden tasoa järjestelmällisesti ulkopuolisen tahon toimesta analysoitaessa paljastuisi kuinka tehotonta ja heikosti johdettua toiminta siellä oikeastaan onkaan ja miten paljon rahassa mitaten resursseja siellä hukataan. Julkinen sektorimme on kasvanut kohtuuttoman suureksi ja verorahoja ylenmäärin tuhlaileviksi tehottumuuden linnakkeeksi, jossa poliittisten päättäjien ja johtajatason tekemät virheet kaadetaan häikäilemättä suorittavan portaan kannettavaksi, vaikka kulloisetkin resurssitarpeet on määritelty ja kohdennettu poliittisen päätöksentekokoneiston ja heidän nimittämiensä johtajien toimesta väärin.

Ja jos ylisuureksi kasvanutta työntekijöiden määrää joku uskalikko kuitenkin alkaisi vähentämään, nousisi siitä kova julkinen poliittinen myrsky. Ammattiliittojen edustajat aktivoituisivat, kaupunginvaltuustossa kuohuisi ja eduskunnassa huudeltaisiin hallitusta vastuuseen. Siksi hän ei saisi tuottavuutta tehostaviin toimiin yrityksen hallintoelimiltä tukea, vaikka selkeä tarve on sielläkin hyvin tiedossa. Mutta ei tämä peli loputtomiin vetele. Onko juuri nyt se aika?

Poliitikot puhuvat harvoin tuottavuudesta, eikä heillä oikeastaan ole koko aihepiiristä juurikaan syvempää osaamista. Sen sijaan kokemusta ja osaamista poliitikoilla löytyy liiankin paljon siitä miten keksitään uusia työtehtäviä ja perustetaan uusia virkoja poliittisin perustein yhdessä niitä eri puolueiden edustajien kanssa jakaen niin kuntasektorilla kuin muutoinkin. Ja ymmärrettäväähän se on. Täytyy saada kaverilleen töitä. Tai varautua itse aikaan, kun ei enää tule valittua.

Otettakoon esimerkiksi vaikka viimeaikaisen Tarastin työryhmän aikaansaannos. Toteutuessaan katot ja kattavat ilmoitusmenettelyt lisäävät byrokratiaa, vaativat erityispoliisin valvomaan ja erityisen syyttäjälaitoksen selvittämään kattorikkomuksia. Niin ja luonnollisesti lisää juristeja puolustamaan ja syyttämään. Tai vaikkapa aluepolitiikka. Sen nimissä virastoja siirrellään paikasta toiseen tuottavuuden kustannuksella aivan surutta. Onkohan kukaan koskaan edes ajatellut sitä kuinka paljon kansantalouden kokonaistuottavuutta heikentää ihmisten liikkumisen kalleus ja hitaus?

Ongelmat ovat rakenteellista laatua ja vain poliittisin päätöksin ratkaistavissa. Mutta poliittista kykyä tai rohkeutta ei nykyisiltä, puolueita edustavilta poliitikoiltamme ole odotettavissa. Puolueet keskittyvät vain puolueitten vallan kasvattamiseen.

 

PS.

Edellä yhteenvetoni Ilkka Lammen eilisestä uutisblogista Tuottavuus ei ole kirosana ja sen ympärillä käydystä keskustelusta lähinnä leikkaa/liimaa menetelmällä. Vain itse vastaan valinnoistani ja tulkinnoistani.