Aselaki, turvakamerat vai kasvatus uusiksi?

19.11.2007 17.39 | hakki47 | Hyvinvointi, Rakkaus, Kasvatus, Ihminen

Kävin viikonloppuna Heinolassa ja anoppi oli ystävällisesti säästänyt Itä-Häme lehdet luettavaksemme. Nyt löytyikin todellinen helmi uutiseksi. Lauantaina 17.11. uutisoitiin:

“Naista sakotettiin pikkupojan tukistamisesta

Heinolan käräjäoikeus määräsi 20 päiväsakkoa pahoinpitelystä naiselle, joka joulukuussa 2006 oli ryhtynyt liian rajuin ottein kurinpitäjäksi. Nainen oli ystävättärensä luona, kun tämän pojan ja tämän leikkitoverin kesken syntyi riitaa leluista. Naiset epäilivät, että vieras poika oli vienyt joitakin perheen oman lapsen leluista. Lelukiistaa selvitettäessä nainen tukisti poikaa ja retuutti häntä vielä korvasta, mistä johtuen asiaa jouduttiin selvittelemään lakituvassa.”

Mikä saa viemää tämän kokoluokan asian lakitupaan ratkaistavaksi? Paljonko tähän paloi yhteiskunnan rahaa?

Jaa, että mikä tässä nyt on niin ihmeellistä? Kun tuli mieleeni Jokelan surma.

En todellakaan kannata lasten ruumiillista kurittamista. Minulla on 4 lasta, joista kolme jo aikuisia. Eipä ole kukaan heistäkään väittänyt, että moiseen olisin syyllistynyt. Mutta tukistaminen ja korvasta retuuttaminen? Niitäkin on tietysti monen tasoisia. Ja aina saattaa olla erityisiä olosuhteita…

Kuitenkin kun kuuntelee juttuja koulukiusaamisesta, oppituntien rauhattomuudesta, haistatteluista opettajille, väkivaltaisiksi käyvistä oppilaista, opettajien arvovallan puutteesta jne. herää kysymys mitkä ovat opettajien mahdollisuudet, jos jo ilmeisesti leikki-ikäisten ojentaminen johtaa raastupaan. Olisiko mahdollista, että rinnastamalla tukistamisen ja korvasta “retuuttamisen” ruumiilliseen kurittamiseen tai väkivaltaan, olemme itse asiassa tehneet lapsillemme karhunpalveluksen?

Myönnän vapaaehtoisesti, että olen varmasti joskus tarttunut poikiani tukasta. Myönnän myös “retuuttaneeni” korvasta. Olen myös läppässyt sormille tai antanut luunapin. 2 - 3 vuotiaana. Eikä voimaa varmasti ole ollut kuin sen verran, että tunne on riittävän epämiellyttävä, että sen muistaa. Mutta eipä ole ollut yhdenkään kanssa ylläkuvatun kaltaisia ongelmiakaan. Ei edes murrosiässä.

Mikä on meidän vanhempien kasvatustehtävä? Olemmeko hoitaneet sen sillä, että sanomme kerran? kaksi? vai kymmenen? Ja entä jos ei sittenkään mene perille? Mitä teemme sitten? Siinäkö ne rajat ovat, jotka meidän pitäisi asettaa? Ja totta kai pitäisi selvittää asia puhumalla. Vaan jos ei onnistu, ei sitten niin millään? Millä se raja sitten asetetaan? Vai säästäisikö luunappi monelta elämän tulevalta kolhulta?

Voisiko olla, että säädetty laki on huono? Onko se johtanut siihen, että meidän vanhempien ainoa mahdollisuus, ääritilanteessa, on mennä lapsemme kanssa perheneuvolaan? koulukuraattorille? raastupaan? Ja niistähän se varsinainen kierre sitten alkaisikin. Vai onko laki antanut meille, tai ainakin osalle meistä, vain hyvän tekosyyn vetäytyä kasvatusvastuusta ja jättää se jollekin? Valtiolleko? Vai Kunnalle? Vaihtoehtona Tukistaminen? Korvasta “retuuttaminen”?

Haluan alleviivata, että puhun tukistamisesta tai korvasta “retuuttamisesta” ja ilmeisesti leikki-ikäisistä lapsista. En puhu remmistä, hakkaamisesta tai edes lyömisestä. Mutta en myöskään idiootiksi, typerykseksi tai tyhmäksi haukkumisesta, jota silloin tällöin olen joutunut äideiltä (en omaltani) kuulemaan ja, joka usein on mielestäni lapselle huomattavasti vahingollisempaa kuin jopa ns. “Koivuniemen herra”, jonka tunnen vain saduista.